Dinanet - Join TechLadies!

Olen näinä 22 ja puolena vuotena ehtinyt tutustua itseeni sen verran, että olen ymmärtänyt vastustavani kaikkea uutta. Tai etenkin uutta, joka liittyy kehittyvään teknologiaan jollain tavalla. Tätä ilmentää muun muassa seuraavanlaiset seikat: kaipaan yhä ensimmäistä kännykkääni, tuota rakasta Nokian 3210-mallia, olen nimennyt kannettavan tietokoneeni Freudiksi, ja nyt lähes neljän vuoden yhteiselon jälkeen pelkään syvästi, että Freudin sydän pettää hetkenä minä hyvänsä, ja minun on mentävä tekniikkakauppaan etsimään Freudille korvaaja. Lisäksi sain ensimmäisen mp3-soittimeni ystävältäni 18-vuotislahjaksi, sillä hän halusi minun pysyvän tekniikan kehityksessä mukana, ja uskoi, että opin vielä pitämään ajatuksesta, että voin kantaa mukanani useampaa levyllistä musiikkia. Ystäväni oli oikeassa, ja tämä on myös esimerkki siitä, että vaikka ensin nurisenkin vastaan, kaipaan lankapuhelimia ja sitä, että piipahdetaan käymään ilmoittamatta, saatan lopulta kuitenkin myöntää teknologian kehityksen tuotteet joiltain osin ihan käteviksi.

Se oli prologi, oodi tekniikkaa vastaan.

Kävin Kallion ilmaisutaidon lukion, ja lukioon mennessäni olin melko varma, että selkeä jatkumo on kirjoitusten jälkeen kohti Teatterikorkeakoulun korkeita ovia. Nämä kunnianhimoiset haaveet saivat kuitenkin väistyä, kun ymmärsin, että voi tehdä niin paljon muutakin, enkä edes oikeasti ole niin hyvä näyttelijä. Suoritin lukiossa kursseja yli tarpeen, enkä lopulta osannut päättää, kiinnostiko minua enemmän psykologia, espanja, matematiikka vai luova taiteellisuus ilman sen kummempia suuntautumisia.

Olin todella innostunut psykologiasta, ja kehittelin jo uraa sen ympärille. Ylioppilaskirjoituksiin lukiessani kuitenkin ahdistuin siitä, että psykologiassa kaiken voi aina selittää miltä tahansa kantilta. Jos joku on keksinyt teorian koskien tiettyä asiaa, toinen tulee (välillä vuosikymmenen tai -sadan myöhässä, mutta tulee kuitenkin) ja keksii hieman eri näkökulmaa painottavan, mutta yhtä validin teorian, ja lopulta ollaan tilanteessa, että kaiken voi selittää lähes miten päin vain. Kaipasin silloin kuitenkin selkeitä vastauksia, sitä, että joskus se sikari on todella vain sikari.

Eksaktiuden tarpeeseen ryntäsi matematiikka derivaattoineen. Matematiikassa on niin hienoa se, että aina löytyy se x, jota haetaan. Derivointi oli lukiossa niin siistiä, että innostuin matematiikasta muutenkin. Minulla oli mitä ihanimmat pitkän matematiikan opettajat, jotka myös motivoivat ja innostivat matikan maailmaan. En kuitenkaan osannut kuvitella itseäni matematiikan laitokselle silkkaa kaavaa pyörittämään, eikä opettajuuskaan niin innostanut. Tuntui, että halusin jotain hiukan monipuolisempaa.

Studia-messuilla kuulin informaatioverkostojen tutkinto-ohjelmasta, ja kiinnostuksen herätti matematiikan lisäksi myös se, ettei opintoihin kuulu kemiaa tai fysiikkaa, sillä en ollut lukenut niitä kuin yhden kurssin verran. Sen sijaan opinnot sisältävät runsaasti poikkitieteellisiä, muihin TKK:n opintolinjoihin verrattuna hieman harvinaisempia kursseja, kuten estetiikkaa, filosofiaa sekä sosiologiaa. Informaatioverkostoja mainostettiin TKK:n humanistisimpana linjana. Päätin valikoivan tarkkaavaisuuden nimissä jättää ymmärtämättä tarkemmin, mitä kaikkea muuta opinnot sisältävät (mm. paljon koodausta), ja hakea infolle.

En missään vaiheessa ajatellut sen tarkemmin haluavani diplomi-insinööriksi tai opiskelemaan juuri TKK:lle. Tekniikka tuli mukaan ikään kuin vahingossa, ja toisinaan mietin vieläkin, olenko oikeassa paikassa. Toisaalta haluan myös ajatella, että jopa minun, kehityksen tiellä henkisesti seisovan käpylehmien ihastajan, on opittava tulemaan toimeen kehittyvän yhteiskunnan kanssa, ja ajattelenkin tarttuneeni härkää sarvista tullessani tänne opiskelemaan.