Dinanet - Join TechLadies!

 

SPEKSIT

Nimi: Emilia

Oppilaitos: Oulun yliopisto, teknillinen tiedekunta

Koulutusohjelma: Arkkitehtuuri

Koulutus: Arkkitehti, jatko-opiskelija

Työpaikka: Oulun yliopisto, arkkitehtuurin osasto

**********************************************************************************

Ajattelin opintoja lähinnä kuvataiteen tai graafisen suunnittelun alalta, mutta toisaalta minua kiinnosti myös tutkimusluonteinen työ. En muista kuulleeni yläaste- tai lukioaikanani kertaakaan arkkitehtikoulutuksesta ja siihen liittyvistä mahdollisuuksista. Opinnonohjauksessa yläasteella keskustelin ainoastaan lukiovalinnastani, joka oli minulle itsestään selvästi taidelukio. Taidelukio olikin paras valmennuskurssi jonka arkkitehtuurin pääsykokeisiin voi käydä, vaikka en tullut valinneeksi arkkitehtuurikurssiakaan, johon lukiossamme olisi ollut mahdollisuus (varsinaisia valmennuskursseja en käynyt).

 

 

Päätös alalle hakemisesta syntyi aivan viime vaiheessa kun abivuonna täytyi hakemus jonnekin laittaa – eli tein keväällä ennakkotehtävät, joiden perusteella valittiin pääsijät varsinaisiin pääsykokeisiin. Pääsykokeet alkoivat matematiikan kokeella, jonka läpäisseet kutsuttiin viikon kestäviin piirustuskokeisiin. Matematiikan kokeen läpäisy oli minulle henkilökohtaisesti suurin jännityksen paikka, sillä vaikka olinkin opiskellut lukiossa pitkän matematiikan, en ole siinä mitenkään erityisen lahjakas. Rankka lukion viimeinen vuosi teki tehtävänsä, enkä jaksanut hakea minnekään muualle; jätin opiskelupaikkani siis aivan yhden kortin varaan… Lähipiirissä valintaani pidettiin erinomaisena – olivathan vanhempani tuputtaneet minulle arkkitehdin tai kuvaamataidon opettajan ammattia jo lapsesta saakka (josta luultavasti johtuikin lähtökohtainen epäilevä suhtautumiseni kumpaakin kohtaan..!)

 

 

Taidelukion kasvattina ensimmäinen positiivinen yllätys oli huomata, miten paljolti ensimmäisten vuosien opinnot painottuvat kuvataiteisiin – alastonmallipiirtämisestä taidegrafiikkaan ja plastiseen sommitteluun. Ensimmäinen mielikuva arkkitehtiopinnoista liittyy monella matematiikkaan; toisin sanoen yleinen luulo on, että opiskelemme pääasiassa geometriaa ja lujuuslaskelmia. Monelle on yllätys, että opintoihin ei kuulu yhtään pakollista matematiikan kurssia. Tosiasia onkin, jonka näin valmistuneena arkkitehtina voi todeta, että sitä varten ovat insinöörit…!

 

Opiskelu on pienellä osastolla vapaata, mutta toisaalta myös paljon ”koulumaisempaa” kuin muualla teknillisessä tiedekunnassa, sillä pienellä osastolla kurssitarjonta on kerran vuodessa tapahtuvaa. Väliin jääneitä rästikursseja voi siis paikata seuraavana vuonna, tenttejä tietenkin tenttiviikoittain neljä kertaa vuodessa. Uusi opintorakenne tulee varmasti myös vaikuttamaan tähän omalta osaltaan tiivistämällä opintoja entisestään (kaksijakoiseen koulutusohjelmaan siirtyminen).

 

 

Konkreettisesti opintojen arki on hyvin yhteisöllistä, ja uskon että hyvin erilaista kuin opiskelu pääcampuksella Linnanmaalla. Arkkitehtiosaston pienimuotoinen campus, tuttavallisemmin ”lafka” sijaitsee keskellä kaupunkia idyllisessä puutalokorttelissa, ja kaikki tuntevatkin toisensa (ainakin ennen sisäänottomäärien paisuttamista…). Toisaalta eriytymisen pääyliopistolta ja muusta teknillisestä tiedekunnasta voi kokea huonoksikin puoleksi, mutta toisaalta omaa aktiivisuutta etenkin kiltatoiminnasta löytyy – on lähinnä itsestä kiinni miten paljon opiskelijatoiminnassa haluaa olla mukana.

 

Sosiaalinen elämä liittyy siis paljolti arkkitehtiopiskelijaystäviin, ja etenkin ensimmäiset kolme vuotta vietetään hyvin tiiviisti yhdessä oman vuosikurssin kanssa omassa piirustussalissa – ja tästä johtunee se lukuisa arkkitehtipariskuntien määrä…

 

 

Arkkitehtiopinnot kestävät tunnetusti ikuisuuden. Mediaani on kymmenen vuoden paikkeilla, eikä 18 vuottakaan mikään harvinaisuus ole. Syitä tähän on useita, mutta suurin syy on koulutuksen laaja-alaisuus; hyvin harva kokee olevansa kykenevä valmistumaan ja siirtymään täysin työelämään vielä viiden vuoden jälkeen, sillä arkkitehtisuunnittelun kenttä on valtavan laaja. Siksi moni opiskelija haluaa työskennellä opintojen ohessa (mikä on valitettavasti jo taloudellisestikin monelle välttämättömyys) kartuttaakseen osaamistaan käytännössä.

 

Oma ensimmäinen alan kesätyöpaikkani oli Berliinissä toisen opiskeluvuoden jälkeen. Ulkomaan kokemus on todella hyödyllistä, ja sitä alamme työnantajatkin arvostavat suuresti. (Lomatkin on paras käyttää arkkitehtuurimatkailuun!) Tällä hetkellä työllisyystilanne alalla on hyvä. Kesätöitäkin siis aktiiviselle löytyy.

 

Arkkitehdin ammattikentän hahmottuminen on monelle pitkä prosessi – toisaalta laaja työkenttä, detaljisuunnittelusta yhdyskuntasuunnitteluun, tuntuu valtavalta; mutta toisaalta laaja kenttä antaa mahdollisuuden sijoittua työelämässä todella monipuolisiin tehtäviin. Voi oikeastaan sanoa, että arkkitehti ei ”valmistu” koskaan; rakennusala on muuttuva, ja ammatillisesti on pätevöidyttävä uusien vaatimusten tasolle jatkuvasti, kuten monessa muussakin ammatissa.

 

 

Omat opinnot olivat hyvä esimerkki siitä, mitä tapahtuu kun tarjolla on valtaisa kenttä toinen toistaan mielenkiintoisimpia osa-alueita; oma suuntautumisvaihtoehtoni, teollinen muotoilu, jäi lopulta paljolti taka-alalle, sillä suoritin suurin piirtein yhtä paljon opintoja rakennushistorian, korjausrakentamisen ja nykyarkkitehtuurinkin puolelta - ja päädyin lopulta tekemään väitöskirjaa yhdyskuntasuunnittelun alalta!

 

Tutkijaksi siirtyminen tapahtui itselleni yllättäen, mutta minua oli toisaalta aina kiinnostanut tutkijankin ammatti. Aloitin jatko-opinnot jo itse asiassa hieman ennen valmistumistani, joten varsinaisen lopputyön tekeminen tuntuikin olevan vain pieni harjoitustyö ennen varsinaista haastetta! Tein lopputyöni varsin nopeassa aikataulussa, onneksi kiireestä huolimatta kiitettävästi.

Väitöskirjan tekeminen arkkitehtuurin alalta on vielä suhteellisen harvinaista. Monelle on jopa yllättävää, että arkkitehtuuristakin voi väitellä tohtoriksi. Mutta tutkittavaa kenttää on paljon, ja teoreettisesti orientoituneelle tutkijan ura täynnä kiinnostavia haasteita. Taiteen alalta, johon arkkitehtuurikin on luettava, on tutkimusperinnettä kuitenkin vähän, ja taiteenalan väitöstutkimus etsii vielä paikkaansa tieteen tekemisen kentässä. Esimerkiksi omasta arkkitehtuuristaan ”suunnittelemalla väitelleitä” ei Suomessa ole vielä nähty.

 

Työelämään siirtyminen on omalta osaltani vielä tietyllä tavalla keskeneräinen prosessi, koska en ole vielä irtautunut yliopistolta virallisesti; tällä hetkellä työskentelen tutkimustyön ohella projektipäällikkönä kansainvälisessä arkkitehtuuriprojektissa, joka onkin hyvä esimerkki siitä miten monenlaista työtä arkkitehti voi tehdä.

 

 

Työpäivät ovat todella vaihtelevia, kahta samanlaista ei ole. Vastuuta on paljon, mutta samalla omasta työtahdista ja aikatauluista voi määrätä täysin itsenäisesti. Tosin monesti sitä löytää itsensä vielä kymmenen aikaan illalla koneen äärestä, joten mitään kahdeksasta neljään työtä tämä ei todella ole.

Välillä työni on hyvin intensiivistä, etenkin kun teemme työskentelyjaksoja ulkomailla. Itsenäinen työskentely on jossakin määrin yksinäistä, mutta henkilökohtaisesti en koe sitä huonoksi puoleksi. Etenkin tutkimustyö on sellaista, että se vaatii täyden keskittymisen ja rauhan, jotta työ etenee. Kollegat, joitten kanssa läheisimmin työskentelen, ovat tällä hetkellä yliopiston henkilökuntaa – professoreita, assistentteja ym. Työilmapiiri on pääosin hyvä, ja viihdyn työssäni erinomaisesti. Tutkijakunta on pääosin naispuolista, kuten ylin esimiehenikin, mutta projektipäällikön työssä työtoverit ovat enimmäkseen miespuolisia.

 

 

Arkkitehdin vapaa-aika on usein työpaikan kahvipöydän vitsailun aihe. Riippuu tietenkin hyvin paljon elämäntilanteesta, mutta pääsääntöisesti arkkitehdit ovat naimisissa työnsä kanssa, ja keskenään… Perheellisillä kollegoilla olen huomannut vaikeuksia työn ja perheen yhdistämisessä, mutta koska itseäni ei odota kotona kuin puolikuollut viherkasvi, en pysty sanomaan miten ongelmallista työn ja perhe-elämän yhdistäminen olisi. Oman vähän vapaa-aikani käytän urheiluharrastuksen parissa, johon käytän kaksi tuntia suurin piirtein joka toinen päivä. Tästä en ole tinkinyt, mutta muu aika on mennyt töitten parissa.

 

Arkkitehdeistä lienee olemassa se vakiintunut stereotypia siinä missä diplomi-insinööreistäkin. Perusarkkitehti on joko haihatteleva kukkahattu tai mustasankainen pukutyyppi – tällaisia kieltämättä löytyy, mutta enemmänkin arkkitehteja ihmisinä yhdistää vahva persoonallisuus. Luovan työn tekijät ovat omassa ilmaisussaan usein persoonallisia, niin työssä kuin henkilökohtaisessa elämässäkin. Jokainen rakennus on tekijänsä näköinen.